Voi jestas tätä talvea. Kyllä tämä syö ihmismieltä. Ensimmäinen hiihtolomapäivä menisi kaikkea kivaa puhaten (aamulla vielä kuvittelin niin). Aamusta otin helmet esiin, että tekisin pari tilauskorua. Juuri kun olin saanut otettua kaiken esiin niin tilanteeseen tulikin pienoinen muutos. Pihaamme tuli henkilönostin ja muutamien tuntien punnertamisien jälkeen se oli saatu lumikinosten läpi talomme seinustalle. Nousin koppiin, valmiina pudottamaan lunta katolta. Talomme on 50-luvun rintamamiestalo, joten katolle ei ole asiaa muulla keinoin. Tätä kirottua lunta on tullut niin paljon, että vaikka katto on jyrkkä, lumi pysyy siellä tiiviisti, ainakin suurimmaksi osaksi. Koppiin noustessani luulin, että tuntisin edes pelon häivähdyksen, mutta ei mitään tuntemuksia. Talvi olis siis tehnyt tehtävänsä, sieluni oli jäätynyt myös sisältä. Kunhan nyt vain saisi lunta pois katolta, se oli ainut päässäni oleva asia. Tein töitä yläilmoissa jonkin aikaa. Aika raskasta puuhaa, mutta yllätyksekseni huomasin, että pidin siitä. Tuntui hyvältä monien kuukausien sisällä istumisen jälkeen tehdä jotain ruumiillista työtä. Siitä huolimatta talvi saisi jo taittua kevääksi nopeaan tahtiin. Mutta ulos katsoessani näen, miten lumihiutaleet tippuvat maahan ja ilo on aika kaukana.
Illalla pakenen tästä todellisuudesta ja yritän uudelleen aloittaa korujen valmistuksen. Mieltäni kaihertaa Intia, mutta se kuume on nyt tyydytettävä kuvien katselulla ja musiikin kuuntelulla. Ehkäpä jo huomenna aurinko pilkahtaa........ toivossa on ainakin hyvä elää. Ja niin kauan kun on toivoa on myös elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti